Kuten vanha sanonta kuuluu: "Keskusta pettää aina". Miten niin vain Keskusta? SDP pettää aina. Kokoomus pettää aina. Hallitusneuvottelut ovat vitsi. Tai eivät edes vitsi, ne pilkkaavat demokratiaa.
Kansalainen pääsee vaikuttamaan äänestämällä. Mitä täydellistä tekopyhyyttä. Jos Suomen kansalaisille kerrottaisiin jo koulussa, että valta on niin mainio juttu, että sen saavuttamiseksi teitä kaikkia pitää harhauttaa, huijata ja johtaa harhaan. Mitä jos kerrottaisiin, että Suomi on edustuksellinen demokratia, joka ei tarkoita sitä, että teidän mielipiteillänne olisi merkitystä vaalien jälkeen. Mitä jos kerrottaisiin, että teidän mielipiteenne eivät velvoita edustajianne mihinkään? Mitä jos teille kerrottaisiin, että hallitusohjelmasta on tullut niin merkittävä poliittisen ohjauksen väline, että sen varjolla mielipiteenne voidaan myydä millä tahansa lehmänkaupalla?
SDP myi vähäosaiset kättä heilauttamalla säätytalolla (HS 2.6.2011) talouspoliittisine linjauksineen. Kokoomus paljasti oikean karvansa. Vain vasemmistoliitto piti linjansa ja heidän äänestäjänsä edes häilyvän uskon demokratiaan. Demokratia vain valitettavasti on julma vallan ilmentymä heille, jotka vähemmistönä joutuvat sen kohteeksi. Vähemmistöjen ja köyhien asia kun ei nouse millään tavoin esiin tämän maailmanuskonnoksi muuttuneen markkinatalouden kaanonissa.
Minulla on suuria vaikeuksia uskoa sellaiseen edustukselliseen demokratiaan, jossa pelisäännöt sovitaan poikien ja tyttöjen kesken marmoripalatsissa. Hallitusneuvottelut, hallitusohjelma ja suuntalinjat ovat niin oleellisia tekijöitä suomalaisessa politiikassa, että niiden pitäisi olla yleisötilaisuuksia - mieluummin vielä avarassa ja miellyttävässä ympäristössä. Minä haluaisin töitteni jälkeen kävellä Finlandiatalon suureen saliin kuuntelemaan kahvikuppi kädessä neuvotteluja, joissa neuvotellaan minun ja lasteni tulevaisuudesta. Miksi minulla ei ole siihen oikeutta? Minulla pitäisi olla oikeus päivän päätteeksi osallistua vapaaehtoiseen valiokuntaan äänestämässäni puolueessa, jonka päätökset sitoisivat neuvottelevaa kansanedustajaa. Silloin hän edustaisi minua ja minun toiveitani ja tavoitteitani.
Robert Greene kirjoittaa:
"Vaihtoehtojen hallitsemisella on yksi päätarkoitus: vallankäyttäjän ja rankaisijan naamioiminen. Taktiikka sopiikin parhaiden niiden käyttöön, joiden valta on haurasta ja jotka eivät voi käyttää valtaansa avoimesti herättämättä epäilyksiä, vastenmielisyyttä ja vihaa. Yleisemminkin voi sanoa, ettei valtaa kannata käyttää liian suoraan tai voimallisesti, vaikka olisi kuinka vahvassa ja varmassa asemassa. On yleensä tehokkaampaa ja hienovaraisempaa jättää ihmisille valinnanvapauden illuusio".
torstai 2. kesäkuuta 2011
perjantai 27. toukokuuta 2011
Illuusio 5 - humanitääriset järjestöt edustavat aina hyvää
Mitä tulee mieleen sellaisista järjestöistä, kuten Amnesty, Oxfam, Lääkärit ilman rajoja (MSF) ja PEN? Kaikki edustavat hyvyyttä sen oikeassa muodossa? Ihmisoikeuksia, oikeutta terveydenhoitoon, sananvapautta, taistelua köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. On moraalisesti oikein tukea näitä järjestöjä ja on hieno kertoa osallistuvansa näiden organisaatioiden toimintaan. Mustanaamio, joka lyö hyvällä sormuksella. Kaikki ovat sokaistuneet näiden ritarien säihkyvästä hyvyyden haarniskasta.
Voiko tämä olla illuusio?
Jokainen näistä toimijoista ottaa vastuun kansainvälisistä moraalisesta interventioista. Moraaliset ja juridiset interventiot eivät todellakaan ole niin viattomia, kuin ensisilmäyksellä voisi luulla. Jokaista sotilaallista interventiota edustaa tänä päivänä moraalinen interventio. Tämä moraalinen interventio on kaiken lisäksi vielä usein kristillisen moraaliteologian mukainen. Julistetaan paha hyvän puutteeksi ja synti sitten hyvän rikolliseksi kieltämiseksi (Hardt ja Negri, Imperiumi, 2000, Harvard University Press). Kun tässä maailmassa synnintekijät leimataan mitä moninaisimmin tavoin hyväksikäyttäen kaikkia globaalin viestintäverkon keinoja, ollaan tilanteessa, jossa ennaltatuomittu synnintekijä, oli se sitten Kiina, Iran tai Libya, tuomitaan ja alistetaan interventiolle - viime kädessä sotilaalliselle.
Ovatko humanitaariset järjestöt tällöin intervention tekijöitä? Eivät suinkaan. Juuri tällöin ne kääntyvät "maallisen" poliisivallan suuntaan ja katsovat vierestä, kuinka voimapolitiikka ja poliisivalta toimii. Kuin lapset koulun pihalla, jotka hyvyyden tunnossaan osoittavat sormella kiusantekijää, joka piestään ja varmuuden vuoksi myös hänen veljensä ja siskonsa.
Ei näitä interventiota Yhdysvaltoihin tehdä. Eikä niitä juuri muut teekään. Sillä kenellä on yksinapaisessa maailmassa mahti ja valta valita interventioiden kohteet? Humanitaariset järjestöt toimivat mainiosti käsikassaroina, joiden tehtävänä on oikeuttaa valikoidut poliisitoimet ja strategisten etujen varmistaminen. Tämän päivän voimankäytön teoreettisessa kehyksessä tarvitaan kolmivaiheinen strategia; moraalinen oikeutus - operaatio - juridinen perustelu, joka toimii informaatiosodankäynnin uuden teoreettisen mallin mukaisesti; media - operaatio - media.
Kuka tuomitaan kansainvälisessä oikeudessa? Kuka Haagissa istuu syytettyjen penkillä? Ovatko ne ne, joita sormella osoitetaan ja jotka humanitääristen järjestöjen painostuksesta saavat mitä ansaitsevat, vai ne, jotka ovat sopivasti valikoituneet yksinapaisen maailmanjärjestyksen vallankäyttäjien toimesta?
Onko joku niin naivi, että kuvittelee kokonaisten kansakuntien leimaamisen olevan hyvää ja viatonta, moraalisesti vahvaa toimintaa? Onko se kaikkien iranilaisten vika, että johto on korruptoitunutta tai kansalaisoikeudet länsimaista katsottuna vajaita? Tarkoittaako se sitä, että heitä voi pommittaa huoletta, koska Amnesty on niin todistanut ja sananvapauttakin on rajoitettu? Kuka ne ohjukset ampuu ja ammutaanko ne aina sinne, missä korruptio rehottaa ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina? Niin maailma on, kuin se mediassa näytetään. Vanha totuus.
Kukaan ei kiellä, etteikö yksilön tasolla olisi varsin moraalisesti hienoa pelastaa ihmisiä kidutukselta, mielipidevankeudelta tai nälältä, mutta suuri illuusio on, etteikö näiden järjestöjen toiminnalla voisi olla niin suuria kielteisiä makrovaikutuksia, että ne ohittavat hyvät. Onko asia näin? Voidaanko kaikki hyvä ja humaani vesittää katsomalla suurta peliä ja ymmärtämällä verkon kutojaa, sen sijaan, että ihaillaan yhtä auringossa kimaltavaa rihmaa?
Voiko tämä olla illuusio?
Jokainen näistä toimijoista ottaa vastuun kansainvälisistä moraalisesta interventioista. Moraaliset ja juridiset interventiot eivät todellakaan ole niin viattomia, kuin ensisilmäyksellä voisi luulla. Jokaista sotilaallista interventiota edustaa tänä päivänä moraalinen interventio. Tämä moraalinen interventio on kaiken lisäksi vielä usein kristillisen moraaliteologian mukainen. Julistetaan paha hyvän puutteeksi ja synti sitten hyvän rikolliseksi kieltämiseksi (Hardt ja Negri, Imperiumi, 2000, Harvard University Press). Kun tässä maailmassa synnintekijät leimataan mitä moninaisimmin tavoin hyväksikäyttäen kaikkia globaalin viestintäverkon keinoja, ollaan tilanteessa, jossa ennaltatuomittu synnintekijä, oli se sitten Kiina, Iran tai Libya, tuomitaan ja alistetaan interventiolle - viime kädessä sotilaalliselle.
Ovatko humanitaariset järjestöt tällöin intervention tekijöitä? Eivät suinkaan. Juuri tällöin ne kääntyvät "maallisen" poliisivallan suuntaan ja katsovat vierestä, kuinka voimapolitiikka ja poliisivalta toimii. Kuin lapset koulun pihalla, jotka hyvyyden tunnossaan osoittavat sormella kiusantekijää, joka piestään ja varmuuden vuoksi myös hänen veljensä ja siskonsa.
Ei näitä interventiota Yhdysvaltoihin tehdä. Eikä niitä juuri muut teekään. Sillä kenellä on yksinapaisessa maailmassa mahti ja valta valita interventioiden kohteet? Humanitaariset järjestöt toimivat mainiosti käsikassaroina, joiden tehtävänä on oikeuttaa valikoidut poliisitoimet ja strategisten etujen varmistaminen. Tämän päivän voimankäytön teoreettisessa kehyksessä tarvitaan kolmivaiheinen strategia; moraalinen oikeutus - operaatio - juridinen perustelu, joka toimii informaatiosodankäynnin uuden teoreettisen mallin mukaisesti; media - operaatio - media.
Kuka tuomitaan kansainvälisessä oikeudessa? Kuka Haagissa istuu syytettyjen penkillä? Ovatko ne ne, joita sormella osoitetaan ja jotka humanitääristen järjestöjen painostuksesta saavat mitä ansaitsevat, vai ne, jotka ovat sopivasti valikoituneet yksinapaisen maailmanjärjestyksen vallankäyttäjien toimesta?
Onko joku niin naivi, että kuvittelee kokonaisten kansakuntien leimaamisen olevan hyvää ja viatonta, moraalisesti vahvaa toimintaa? Onko se kaikkien iranilaisten vika, että johto on korruptoitunutta tai kansalaisoikeudet länsimaista katsottuna vajaita? Tarkoittaako se sitä, että heitä voi pommittaa huoletta, koska Amnesty on niin todistanut ja sananvapauttakin on rajoitettu? Kuka ne ohjukset ampuu ja ammutaanko ne aina sinne, missä korruptio rehottaa ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina? Niin maailma on, kuin se mediassa näytetään. Vanha totuus.
Kukaan ei kiellä, etteikö yksilön tasolla olisi varsin moraalisesti hienoa pelastaa ihmisiä kidutukselta, mielipidevankeudelta tai nälältä, mutta suuri illuusio on, etteikö näiden järjestöjen toiminnalla voisi olla niin suuria kielteisiä makrovaikutuksia, että ne ohittavat hyvät. Onko asia näin? Voidaanko kaikki hyvä ja humaani vesittää katsomalla suurta peliä ja ymmärtämällä verkon kutojaa, sen sijaan, että ihaillaan yhtä auringossa kimaltavaa rihmaa?
maanantai 16. toukokuuta 2011
Illuusio 4 - Urheilun ja korkeakulttuurin ero
Keskustelin taannoin erään junioreistamme äidin kanssa koulusta, maailmasta ja kulttuurista. Tämä musiikkialan ammattilainen sai minut pohtimaan pitkään urheilun ja ns. "korkeakulttuurin" välistä suhdetta. Tämä äiti ei nimittäin suostunut millään liittämään sanaa kulttuuri jalkapallon yhteyteen. Sääliksi käy.
Vaikka kulttuuri on lähes mahdoton määritellä kattavasti, on silti syytä muistaa, että puhumme sellaisesta, mitä ihminen tekee, tuottaa ja hengittää. Onko sen sisällä olemassa kulttuurin ylevämpiä ja korkeampia muotoja? Miten tämä ero tehdään kulttuurin ja korkeakulttuurin (tai harhaanjohtavasti jopa urheilun ja kulttuurin) välillä? Onko kysymys siitä, että huippuviulisti olisi käyttänyt enemmän aikaa ja vaivaa tuottaakseen jotain hienoa ja kaunista, kuin jalkapalloilija? Vai onko kysymys siitä, että ns. "korkeakulttuurissa" ovat arvot jotenkin eri lailla kohdallaan? Pitäisikö tulokulman olla kaupallinen vs. ei-kaupallinen? Vai onko taide jotain syvemmin ihmistä koskettavaa kuin urheilu?
Minä en erottele näitä mitenkään keskenään. Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että se tunne, mitä ihminen kokee nauttiessaan kulttuurinsa esillepanosta olisi syvempi, jos sen tuottaa ns. korkeakulttuurin ilmentymä. Ei myöskään jääkiekkoa seuraavalla ole oikeutta väittää, että taiteeseen käytetyt resurssit olisivat tuhlausta. Tässä suhteessa olen kaikkein lähimpänä relativismia. Siksi minua sapettaa tämä käsittämätön kommentti jalkapallokentän laidalla. Minua hävettää niiden fiksujen ihmisten puolesta, jotka eivät ymmärrä mitään siitä valtavasta kulttuurin kirjosta, mikä sisältyy ihmisten fyysiseen kohtaamiseen ja sen ympärillä tapahtuvaan monikerroksiseen tunteiden, keskustelujen, osallistumisen ja solidaarisuuden kirjoon, joka värittää yhteiskuntaa.
Ei minua hävetä ne jääkiekkojuntit tai jalkapallofanaatikot, joiden mielestä Kiasman tai oopperan tilalle voisi rakentaa monitoimihallin. He eivät ole elämässään halunneet syventyä niihin merkityksiin, mitä taide tuottaa ihmiselle. He eivät halua tunnustaa, että on olemassa aivan yhtälailla syvä ja merkityksellinen tapa nauttia toisten tuottamasta kulttuurista ja saada orgastisia hetkiä samalla tavoin, kuin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen voitosta. Heille on yhdentekevää se, onko Sergei Rachmaninoff virtuoosi tai Nikolai Madoiyev nero. Minua hävettää se, että sivistyneet ihmiset puhuvat potkupallosta tai katsovat halveksivasti kohti jääkiekkokatsomoa tuhahdellen nationalismista, väkivallasta tai junttiudesta. He eivät ymmärrä. He eivät ole lukeneet historiaansa eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoittaa kulttuurin osalta, kun ihmiset kohtaavat toisensa hikisinä ja voimansa äärimmilleen jännittäen, eivätkä he ymmärrä sitä uskomatonta voimaa, jonka representaationa väkijoukon massat ovat kuin huumattuna sen kaiken ympärillä.
He haluavat pitää korkean sanansa erillään siitä mikä haisee. Sääli. He voisivat fiksuina ihmisinä saada siitä aivan uuden kulttuurikokemuksen. Se rikastaa elämää.
Vaikka kulttuuri on lähes mahdoton määritellä kattavasti, on silti syytä muistaa, että puhumme sellaisesta, mitä ihminen tekee, tuottaa ja hengittää. Onko sen sisällä olemassa kulttuurin ylevämpiä ja korkeampia muotoja? Miten tämä ero tehdään kulttuurin ja korkeakulttuurin (tai harhaanjohtavasti jopa urheilun ja kulttuurin) välillä? Onko kysymys siitä, että huippuviulisti olisi käyttänyt enemmän aikaa ja vaivaa tuottaakseen jotain hienoa ja kaunista, kuin jalkapalloilija? Vai onko kysymys siitä, että ns. "korkeakulttuurissa" ovat arvot jotenkin eri lailla kohdallaan? Pitäisikö tulokulman olla kaupallinen vs. ei-kaupallinen? Vai onko taide jotain syvemmin ihmistä koskettavaa kuin urheilu?
Minä en erottele näitä mitenkään keskenään. Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että se tunne, mitä ihminen kokee nauttiessaan kulttuurinsa esillepanosta olisi syvempi, jos sen tuottaa ns. korkeakulttuurin ilmentymä. Ei myöskään jääkiekkoa seuraavalla ole oikeutta väittää, että taiteeseen käytetyt resurssit olisivat tuhlausta. Tässä suhteessa olen kaikkein lähimpänä relativismia. Siksi minua sapettaa tämä käsittämätön kommentti jalkapallokentän laidalla. Minua hävettää niiden fiksujen ihmisten puolesta, jotka eivät ymmärrä mitään siitä valtavasta kulttuurin kirjosta, mikä sisältyy ihmisten fyysiseen kohtaamiseen ja sen ympärillä tapahtuvaan monikerroksiseen tunteiden, keskustelujen, osallistumisen ja solidaarisuuden kirjoon, joka värittää yhteiskuntaa.
Ei minua hävetä ne jääkiekkojuntit tai jalkapallofanaatikot, joiden mielestä Kiasman tai oopperan tilalle voisi rakentaa monitoimihallin. He eivät ole elämässään halunneet syventyä niihin merkityksiin, mitä taide tuottaa ihmiselle. He eivät halua tunnustaa, että on olemassa aivan yhtälailla syvä ja merkityksellinen tapa nauttia toisten tuottamasta kulttuurista ja saada orgastisia hetkiä samalla tavoin, kuin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen voitosta. Heille on yhdentekevää se, onko Sergei Rachmaninoff virtuoosi tai Nikolai Madoiyev nero. Minua hävettää se, että sivistyneet ihmiset puhuvat potkupallosta tai katsovat halveksivasti kohti jääkiekkokatsomoa tuhahdellen nationalismista, väkivallasta tai junttiudesta. He eivät ymmärrä. He eivät ole lukeneet historiaansa eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoittaa kulttuurin osalta, kun ihmiset kohtaavat toisensa hikisinä ja voimansa äärimmilleen jännittäen, eivätkä he ymmärrä sitä uskomatonta voimaa, jonka representaationa väkijoukon massat ovat kuin huumattuna sen kaiken ympärillä.
He haluavat pitää korkean sanansa erillään siitä mikä haisee. Sääli. He voisivat fiksuina ihmisinä saada siitä aivan uuden kulttuurikokemuksen. Se rikastaa elämää.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Illuusio 3 - Finanssimarkkinoita kannattaa mielistellä
Miksi edelleen julkisuudessa saadaan kansalaisia sumuttaa vaatimalla sääntelyn heikentämistä ja vapaita rahoitusmarkkinoita? Ovatko kytkökset päättäjien ja rahoitusalan lobbaajien välillä niin voimakkaat, että kaikki yritykset säädellä tätä "fantastiljarditaloutta", kuten Timo Harakka sitä niin osuvasti kutsuu. Vai onko niin, että yhden totuuden globaalissa temppelissä voidaan julistaa vain yhtä mantraa - vapaata markkinataloutta?
Vitsit Neuvostoliitosta ovat kaikille tuttuja; yhden totuuden maassa kun miljoonien kuolema oli pelkkä tilasto ja se joka lopetti ensimmäisenä johtajien kokouksessa taputtamisen pääsihteerille sai kuulan kalloonsa. Tässä Neuvostoliittolaisessa globaalissa sumutuksessa nimeltään säätelemätön markkinatalous, ei ole edes kunnollisia soraääniä siellä, missä päätöksiä tehdään.
Finanssimarkkinoilla ei ole moraalia. Globaalilla suuryrityksellä ei ole yhteiskuntavastuuta. Miten on siis mahdollista, että me voimme kannattaa sekä moraalittomuutta, että vastuuttomuutta? Miksi minun pitäisi olla moraalinen tai vastuullinen, jos minua paljon suuremmat kokonaisuudet saavat tästä erivapauden? Raha nimittäin menee sinne, missä se kerää suurimmat tuotot. Eikä se ole mikään ihme, että raha pesii pienillä saarilla, paikoissa, joissa yhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai sen pieni eliitti repii tästä fantastiljardien kasaumasta hyötynsä. Jos rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja yritysten veroparatiisihuijauksia ei hillitä, on tuho niin rumaa katseltavaa, että nekin, jotka kuvittelevat vartioitujen kartanoidensa suojassa siitä selviävänsä ovat valitettavan väärässä.
Talous sukeltaa OECD-maissa. Eikä loppua näy. Japanin velka 200% BKT:sta (onnekseen iso osa kotimaista)USA nousussa kohti sataa, perässä Irlanti, Kreikka - kohta Saksa. Länsi on kusessa. Samaan aikaan finanssimarkkinoiden ydintuhoissa nopeus vain kasvaa. Reaalitalouden ja finanssimarkkinoiden ero on jo niin suuri, että kukaan ei sitä kohta ymmärrä. Paperitalous johdannaisineen on yli 10-kertainen suhteessa reaalitalouteen. Jos tämä noin 600 biljoonaa jaettaisiin meille kaikille, jokainen omistaisi leikkirahaa - ilmaa, noin 100.000 euron edestä. Ei olisi köyhään kellään... leikisti. Mitä helvettiä? Kuka tätä leikkiä vetää? Miksi lapset saavat leikkiä ilman valvojaa?
2009 vakuutusyhtiö AIG Yhdysvalloissa teki ennätystappiot - 62 miljardia dollaria (viimeinen neljännes 2008). 2009 USA tuki AIG valtavalla summalla - 170 miljardia dollaria. Mitä teki AIG? Maksoi tästä hyvästä meiningistä 1,2 miljardin dollarin bonukset, joista johto kuittasi leijonanosan. Mikä on Glitnir? Glitnir ja Kaupthting ja Landisbank -nimiset islantilaispankit muuttivat Islannin riskirahastoksi - ja kusivat keikan. Lasku saarelaisille 330.000 euroa/nuppi.
Entä veronkierto? Maailman rikkaimpien ihmisten veroparatiisisijoituksista (arviolta 11,5 biljoonaa dollaria) voisi kerätä 255 miljardin dollarin verotulot - kaksi kertaa EU:n budjetin verran. Suomalaisten yritysten veronkierto, kikkailu ja harmaa talous syövät veropohjasta miljardeja vuosittain. Mitä järkeä on keskustella riittääkö rataverkon uudistukseen tai eläkkeiden maksuun rahaa, kun miljardit valuvat osakkeenomistajien taskuun Miamissa?
Olisiko jo aika herätä siihen, että maailman talousjärjestelmä kaipaa sääntelyä, eikä finanssivelhojen mielistelyä? Olisiko aika lopettaa ne Valtiovarainministeriön ja EK:n höyrypäiden jorinat siitä, että raha karkaa, jos me emme laske veroja ja mielistele markkinoita? Jo nyt Nokiasta kaikuneet puheet osoittavat, että tarpeen tullen Nokia lähtee kuin telkkä pöntöstä, jos Yhdysvaltain suuri markkina-alue niin vaatii. Siinä ei ole mitään tekemistä sillä, verottaako Suomi 22 vai 27 % - tai aivan mitä vaan tätä pääkonttoria.
Äärikapitalismi hyödyttää vain harvoja. Muut saavat tuntea sen nahoissaan. Miksi me alistumme muutaman yli-ihmisen tarpeille? Miksi emme säädä globaalia pörssiveroa? Miksi me emme verota nopean rahan liikettä? Miksi me sallimme veroparatiisit? Miksi annamme yrityksille mahdollisuuden veronkiertoon, emmekä vaadi läpinäkyvyyttä? Miksi me hyväksymme sen yhden totuuden, että globaali markkinatalous säätelisi itse itseään? Miksi me annamme kulutusjuhlan jatkua, vaikka resurssit ovat rajalliset ja jo nyt meille on osoitettu, että se johtaa totaaliseen umpikujaan? Miksi me annamme rahamme muutamalla harvalle ja samalla annamme julkisten palvelujemme rapautua? Miksi me annamme keskiluokan kadota tuloerojen kuiluun?
Miksi me uskomme illuusioon markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta?
...Koska me olemme niin helvetin herkkäuskoisia.
Vitsit Neuvostoliitosta ovat kaikille tuttuja; yhden totuuden maassa kun miljoonien kuolema oli pelkkä tilasto ja se joka lopetti ensimmäisenä johtajien kokouksessa taputtamisen pääsihteerille sai kuulan kalloonsa. Tässä Neuvostoliittolaisessa globaalissa sumutuksessa nimeltään säätelemätön markkinatalous, ei ole edes kunnollisia soraääniä siellä, missä päätöksiä tehdään.
Finanssimarkkinoilla ei ole moraalia. Globaalilla suuryrityksellä ei ole yhteiskuntavastuuta. Miten on siis mahdollista, että me voimme kannattaa sekä moraalittomuutta, että vastuuttomuutta? Miksi minun pitäisi olla moraalinen tai vastuullinen, jos minua paljon suuremmat kokonaisuudet saavat tästä erivapauden? Raha nimittäin menee sinne, missä se kerää suurimmat tuotot. Eikä se ole mikään ihme, että raha pesii pienillä saarilla, paikoissa, joissa yhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai sen pieni eliitti repii tästä fantastiljardien kasaumasta hyötynsä. Jos rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja yritysten veroparatiisihuijauksia ei hillitä, on tuho niin rumaa katseltavaa, että nekin, jotka kuvittelevat vartioitujen kartanoidensa suojassa siitä selviävänsä ovat valitettavan väärässä.
Talous sukeltaa OECD-maissa. Eikä loppua näy. Japanin velka 200% BKT:sta (onnekseen iso osa kotimaista)USA nousussa kohti sataa, perässä Irlanti, Kreikka - kohta Saksa. Länsi on kusessa. Samaan aikaan finanssimarkkinoiden ydintuhoissa nopeus vain kasvaa. Reaalitalouden ja finanssimarkkinoiden ero on jo niin suuri, että kukaan ei sitä kohta ymmärrä. Paperitalous johdannaisineen on yli 10-kertainen suhteessa reaalitalouteen. Jos tämä noin 600 biljoonaa jaettaisiin meille kaikille, jokainen omistaisi leikkirahaa - ilmaa, noin 100.000 euron edestä. Ei olisi köyhään kellään... leikisti. Mitä helvettiä? Kuka tätä leikkiä vetää? Miksi lapset saavat leikkiä ilman valvojaa?
2009 vakuutusyhtiö AIG Yhdysvalloissa teki ennätystappiot - 62 miljardia dollaria (viimeinen neljännes 2008). 2009 USA tuki AIG valtavalla summalla - 170 miljardia dollaria. Mitä teki AIG? Maksoi tästä hyvästä meiningistä 1,2 miljardin dollarin bonukset, joista johto kuittasi leijonanosan. Mikä on Glitnir? Glitnir ja Kaupthting ja Landisbank -nimiset islantilaispankit muuttivat Islannin riskirahastoksi - ja kusivat keikan. Lasku saarelaisille 330.000 euroa/nuppi.
Entä veronkierto? Maailman rikkaimpien ihmisten veroparatiisisijoituksista (arviolta 11,5 biljoonaa dollaria) voisi kerätä 255 miljardin dollarin verotulot - kaksi kertaa EU:n budjetin verran. Suomalaisten yritysten veronkierto, kikkailu ja harmaa talous syövät veropohjasta miljardeja vuosittain. Mitä järkeä on keskustella riittääkö rataverkon uudistukseen tai eläkkeiden maksuun rahaa, kun miljardit valuvat osakkeenomistajien taskuun Miamissa?
Olisiko jo aika herätä siihen, että maailman talousjärjestelmä kaipaa sääntelyä, eikä finanssivelhojen mielistelyä? Olisiko aika lopettaa ne Valtiovarainministeriön ja EK:n höyrypäiden jorinat siitä, että raha karkaa, jos me emme laske veroja ja mielistele markkinoita? Jo nyt Nokiasta kaikuneet puheet osoittavat, että tarpeen tullen Nokia lähtee kuin telkkä pöntöstä, jos Yhdysvaltain suuri markkina-alue niin vaatii. Siinä ei ole mitään tekemistä sillä, verottaako Suomi 22 vai 27 % - tai aivan mitä vaan tätä pääkonttoria.
Äärikapitalismi hyödyttää vain harvoja. Muut saavat tuntea sen nahoissaan. Miksi me alistumme muutaman yli-ihmisen tarpeille? Miksi emme säädä globaalia pörssiveroa? Miksi me emme verota nopean rahan liikettä? Miksi me sallimme veroparatiisit? Miksi annamme yrityksille mahdollisuuden veronkiertoon, emmekä vaadi läpinäkyvyyttä? Miksi me hyväksymme sen yhden totuuden, että globaali markkinatalous säätelisi itse itseään? Miksi me annamme kulutusjuhlan jatkua, vaikka resurssit ovat rajalliset ja jo nyt meille on osoitettu, että se johtaa totaaliseen umpikujaan? Miksi me annamme rahamme muutamalla harvalle ja samalla annamme julkisten palvelujemme rapautua? Miksi me annamme keskiluokan kadota tuloerojen kuiluun?
Miksi me uskomme illuusioon markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta?
...Koska me olemme niin helvetin herkkäuskoisia.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Illuusio 2. Eriarvoisuuden ja erilaisuuden diskurssi
Nyt on hauska seurata, miten tiedostava akateeminen eliitti ja kansan syvät rivit törmäävät suhteessa erilaisuuteen. Hakkaraisen (PS) kaltaiset "sahurit" tulevat kertomaan, mitä pitäisi tehdä kaiken maailman muslimeille ja neekereille. Sääliksi käy, mutta samalla se rikkokoon sen järjettömän illuusion, mikä elää ja voi hyvin tiedostavassa eliitissä; illuusion omasta erinomaisuudesta ja muiden säälittävästä tietämättömyydestä. Toivottavasti illuusioiden murtuminen herättää Helsingin kaupunkilaisakateemikoissa viimeinkin jotain ymmärrystä siitä, miten eriarvoinen Suomi on.
Miten Hakkaraiset ja valtava määrä muita suomalaisia voisikaan ajatella toisin? Heillekö on varattu EU:n korkeat virat ja globaali maailmanyhteisö? Heitäkö varten yliopistot ja korkeakoulutus on? Heidänkö lähtökohtansa ovat sellaiset, että he voisivat ymmärtää ja sietää erilaisuutta kulttuuritasolla? Heidän maailmansa on yhtä reaalinen ja oikea - heille. He eivät kaipaa maailmaansa muutoksia, eivätkä globaalia maailmankylää, jossa kaikki iloisesti keskustelevat fiksusti ja tiedostavasti - englanniksi totta kai! Lingua franca.
Pitäisikö heitä sitten sivistää? Opi perusasiat. Opettele lukemaan työläinen. Niinpä niin. Eliitti kieriskelee erinomaisuudessaan ja säälii tietämättömiä juntteja. Facebookin pistävä ironia onkin tarkoitettu uppoamaan vaan niihin, jotka tiedostavat hienot väistöt ja upean jalkatyön. Miekkailua sanan säilällä kirvestä heiluttavia barbaareja vastaan. Akateeminen eliitti päättää paeta maailmankyläänsä muiden fiksujen joukkoon. Ei niitä siellä ole. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja siksi tiedostavan onkin nöyrryttävä ja ymmärrettävä, että maailma kehittyy pikku hiljaa. Harva ymmärtää, että suuret muutokset kestävät pikemminkin vuosisatoja, kuin vuosia. Kaiken pitäisi muuttua heti, vaikka ihmiset lähtevät täysin erilaisista lähtökohdista. Jopa Suomen kaltaisessa vauraassa demokratiassa.
Enkä minä kyllä allekirjoita kulttuurirelativismiakaan. On tuhoisaa todeta joka paikkaan, että kyllä toisen kulttuuri on niin arvokas, että sen erityispiirteet tulee säilyttää ympärillä olevista realiteeteista huolimatta. Jokainen on toimija toisen suhteen. Jokaisessa yhteisössä on sen rakennetta ylläpitävät perusarvot. Vaikka suomalaisuus on nykyään kovinkin lavea ilmaisu, on sillä silti merkittäviä ominaisuuksia, joita ei voi alistaa kaiken suhteellisuudelle. Näitä ovat mm. naisten ja lasten tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja sananvapaus. Näistä meidän ei vain yksinkertaisesti tarvitse luopua kenenkään kulttuurin omaperäisyyksien vuoksi. Jostain on maksettava, jos haluaa olla toimija täällä toisten suhteen. Se hintalappu on vielä kaiken lisäksi moraalisesti ja eettisesti kestävä.
Esimerkkinä voisin mainita musliminaisten omat uimavuorot. En pidä tällaista päätöstä mitenkään perusteltavana, sillä se alleviivaa naisten eriarvoista asemaa muslimiyhteisössä. Vaikka syy kuinka vieritettäisiin naisten niskoilla ja perusteltaisiin tätä naisten sopeutumisella tai omilla toiveilla, on perimmäinen syy kulttuurinen tapa eristää naiset. Miten me voimme hyväksyä perusperiaatteiden polkemista kulttuurirelativismin varjolla? Jos psoriaatikko häpeää ihoaan, hän voi pitää uimapukua uimahallissakin. Ei heille silti tarjota omia vuoroja, joilla alleviivattaisiin heidän stigmaansa. Naisen on saatava itse päättää, haluaako hän muiden naisten näkevän hänet alasti tai muiden miesten uimapuvussa. Jos ei, hän tekee itsenäisen valinnan.
Toinen esimerkki on sananvapaudesta. En pidä mitenkään perusteltuna nöyristelyämme Tanskan piirrosskandaalin edessä. Jos luovumme sananvapaudesta terrorin edessä, on tie kivinen ja pitkä. Petimme tanskalaiset rumasti. Jos emme tässäkään kykene pitämään perusoikeuksistamme kiinni, niin mitä niillä sitten tekee? Pidetäänkö niistä kiinni vain silloin, kun ne ovat proosallisia, korrekteja tai pikkuisen hyvällä tavalla anarkistisia?
Vaikka esimerkit koskevatkin molemmat suorasti ja epäsuorasti muslimeja, pitää muistaa, että näitä esimerkkejä saa irti vaikka mistä kanssakäymisestä erilaisuuden kanssa - ja varsinkin sisäisesti. Erilaisuutta on suomalaisuuden sisällä valtava määrä, eikä siinäkään tule sietää perusperiaatteiden rikkomista. Kaikkea muuta erilaisuutta tulee tukea, kannustaa ja niistä voi myös suuresti iloita.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Illuusio numero 1 - miksi puolustusvoimat?
Kaiketi on luonnollista, että aloitan hyvin läheltä - ihmisten harhakäsityksistä maanpuolustuksesta ja turvallisuuspolitiikasta. Olen seurannut tiiviisti niin poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen, puolustusvoimien, kuin yksittäisten ihmisten kirjoituksia ja puheenvuoroja aiheesta. Jälleen kerran ihmisillä on paljon tunteita ja mielipiteitä, mutta vähän tietoa.
Ehkä syvällisin puute on ymmärrys siitä, mihin julkishyödyke - puolustusvoimat - on tarkoitettu? Se on ulkopoliittinen työkalu. Se ei ole pelkästään armeija, joka on tappamista varten. Se ei ole miesten koulu. Se ei ole aivottomien väkivaltaisten ihmisten työpaikka. Eikä se ole amerikkalaisten elokuvien ihmeellinen kone. Se on olemassa, jotta ulkopolitiikka voi nojata uskottavaan puolustukseen. Se, miten tämä temppu tehdään, on täysin avoin sen toteuttajalle. Jos meillä olisi pirun hyvä mainostoimisto - fenomenaalisen hyvä - emme tarvitsisi ainuttakaan panssarivaunua, emmekä sotilasta. Jos kaikki uskoisivat, että se toimii. Siihen kiteytyy puolustusvoimien olemus. Sen pitää kertoa sille, joka uhkaa joukkoväkivallalla meitä, että se maksaa.
Kun ymmärrämme puolustusvoimien olemuksen ja hyväksymme, että se on aivan samanlainen vakuutus olemukseltaan, kuin kotivakuutus tai lukko kotimme ovessa, voimme alkaa tarkastella sen rakennetta ja merkityksiä. Sitä, mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan tämän julkishyödykkeen ylläpidossa ja miten se vaikuttaa yhteiskuntaan. Koska puolustusvoimat on illuusioiden suoranainen runsaudensarvi, otan tähän ensimmäiseen kirjoitukseen mukaan vain keskustelun uhkakuvista.
Mihin perustuvat uhkakuvat? Mihin perustuu reservin koko? Miksi meillä pitää olla 64 Hornet-hävittäjää tai miksi niissä pitää olla rynnäkköaseistus? Huvittavaa poliittisessa keskustelussa on se, että kukaan ei pysty tai halua sanoa, mihin omat puolueen laskelmat perustuvat. ETYJ, NATO, Venäjä - kukaan ei pysty piilottamaan tänä päivänä materiaali- ja miesmääriään eikä edes kunnolla suorituskykyjään. Mihin muuhun laskelmat voisivat perustua? Mistä ihmeestä vihreät repivät 150.000 miehen reservinsä? Entä Perussuomalaiset 500.000? Puoluetoimistossako analysoidaan viimeisimmät tiedustelutiedot ja piirretään sodan ajan yhtymien liikkeet ja suunnitelmat? Mihin me valmistaudumme ja miten? Miksi puolustusvoimien upseerit käyvät kouluja 7 vuotta kyetäkseen antamaan vastauksia ja silti julkisessa keskustelussa mielipiteet ohittavat faktat?
Jos haluamme vakuutuksen siitä, että lähialueen kriisien eskaloituessa me kykenemme uskottavasti torjumaan tavanomaisin asein varustautuneen vihollisen, on meidän laskettava, millainen vihollinen meitä on vastassa ja mitä sen torjuminen vaatii. Puolustuspoliittisessa selonteossa määritellään, että Suomi voi joutua aseelliseen selkkaukseen osana suurempaa kansainvälistä kriisiä. Me emme koskaan laske puolustautuvamme yksin valtavaa vihollista vastaan. Jos emme ole liittouman osana, taistelemme vain vihollisen yhtä osaa vastaan - emme esimerkiksi koko Venäjän liikellekannallepantua armeijaa vastaan. Nopea laskutoimitus lähialueilta paljastanee potentiaalisen vastuksen. Tämän vuoksi suunnitteluorganisaatio nimeltä puolustusvoimat esittää analyysejaan asejärjestelmistä, reservin koosta, koulutuksesta ja rauhan ajan rakenteista. Puolustusvoimat suunnittelee juuri niiden tehtävien pohjalta, mitä parlamentaarisesti määritellään. Puolustusvoimat ei halua mitään. Se esittää parhaan asiantuntija-arvionsa siitä, miten poliitikkojen määrittämistä tehtävistä selvitään ja mitä se vaatii. Siksi esim. Volasen illuusiot kenraaleista ohjaamassa päätöksentekoa ovat niin kaukaa haettuja. Ei se suunnittelumajurin työ eroa siitä Kela:n suunnittelijan työstä, kun kysymyksessä on valtionjohdon päätöksenteon tukeminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)