Illuusio 2. Eriarvoisuuden ja erilaisuuden diskurssi

Nyt on hauska seurata, miten tiedostava akateeminen eliitti ja kansan syvät rivit törmäävät suhteessa erilaisuuteen. Hakkaraisen (PS) kaltaiset "sahurit" tulevat kertomaan, mitä pitäisi tehdä kaiken maailman muslimeille ja neekereille. Sääliksi käy, mutta samalla se rikkokoon sen järjettömän illuusion, mikä elää ja voi hyvin tiedostavassa eliitissä; illuusion omasta erinomaisuudesta ja muiden säälittävästä tietämättömyydestä. Toivottavasti illuusioiden murtuminen herättää Helsingin kaupunkilaisakateemikoissa viimeinkin jotain ymmärrystä siitä, miten eriarvoinen Suomi on.

Miten Hakkaraiset ja valtava määrä muita suomalaisia voisikaan ajatella toisin? Heillekö on varattu EU:n korkeat virat ja globaali maailmanyhteisö? Heitäkö varten yliopistot ja korkeakoulutus on? Heidänkö lähtökohtansa ovat sellaiset, että he voisivat ymmärtää ja sietää erilaisuutta kulttuuritasolla? Heidän maailmansa on yhtä reaalinen ja oikea - heille. He eivät kaipaa maailmaansa muutoksia, eivätkä globaalia maailmankylää, jossa kaikki iloisesti keskustelevat fiksusti ja tiedostavasti - englanniksi totta kai! Lingua franca.

Pitäisikö heitä sitten sivistää? Opi perusasiat. Opettele lukemaan työläinen. Niinpä niin. Eliitti kieriskelee erinomaisuudessaan ja säälii tietämättömiä juntteja. Facebookin pistävä ironia onkin tarkoitettu uppoamaan vaan niihin, jotka tiedostavat hienot väistöt ja upean jalkatyön. Miekkailua sanan säilällä kirvestä heiluttavia barbaareja vastaan. Akateeminen eliitti päättää paeta maailmankyläänsä muiden fiksujen joukkoon. Ei niitä siellä ole. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia ja siksi tiedostavan onkin nöyrryttävä ja ymmärrettävä, että maailma kehittyy pikku hiljaa. Harva ymmärtää, että suuret muutokset kestävät pikemminkin vuosisatoja, kuin vuosia. Kaiken pitäisi muuttua heti, vaikka ihmiset lähtevät täysin erilaisista lähtökohdista. Jopa Suomen kaltaisessa vauraassa demokratiassa.

Enkä minä kyllä allekirjoita kulttuurirelativismiakaan. On tuhoisaa todeta joka paikkaan, että kyllä toisen kulttuuri on niin arvokas, että sen erityispiirteet tulee säilyttää ympärillä olevista realiteeteista huolimatta. Jokainen on toimija toisen suhteen. Jokaisessa yhteisössä on sen rakennetta ylläpitävät perusarvot. Vaikka suomalaisuus on nykyään kovinkin lavea ilmaisu, on sillä silti merkittäviä ominaisuuksia, joita ei voi alistaa kaiken suhteellisuudelle. Näitä ovat mm. naisten ja lasten tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja sananvapaus. Näistä meidän ei vain yksinkertaisesti tarvitse luopua kenenkään kulttuurin omaperäisyyksien vuoksi. Jostain on maksettava, jos haluaa olla toimija täällä toisten suhteen. Se hintalappu on vielä kaiken lisäksi moraalisesti ja eettisesti kestävä.

Esimerkkinä voisin mainita musliminaisten omat uimavuorot. En pidä tällaista päätöstä mitenkään perusteltavana, sillä se alleviivaa naisten eriarvoista asemaa muslimiyhteisössä. Vaikka syy kuinka vieritettäisiin naisten niskoilla ja perusteltaisiin tätä naisten sopeutumisella tai omilla toiveilla, on perimmäinen syy kulttuurinen tapa eristää naiset. Miten me voimme hyväksyä perusperiaatteiden polkemista kulttuurirelativismin varjolla? Jos psoriaatikko häpeää ihoaan, hän voi pitää uimapukua uimahallissakin. Ei heille silti tarjota omia vuoroja, joilla alleviivattaisiin heidän stigmaansa. Naisen on saatava itse päättää, haluaako hän muiden naisten näkevän hänet alasti tai muiden miesten uimapuvussa. Jos ei, hän tekee itsenäisen valinnan.

Toinen esimerkki on sananvapaudesta. En pidä mitenkään perusteltuna nöyristelyämme Tanskan piirrosskandaalin edessä. Jos luovumme sananvapaudesta terrorin edessä, on tie kivinen ja pitkä. Petimme tanskalaiset rumasti. Jos emme tässäkään kykene pitämään perusoikeuksistamme kiinni, niin mitä niillä sitten tekee? Pidetäänkö niistä kiinni vain silloin, kun ne ovat proosallisia, korrekteja tai pikkuisen hyvällä tavalla anarkistisia?

Vaikka esimerkit koskevatkin molemmat suorasti ja epäsuorasti muslimeja, pitää muistaa, että näitä esimerkkejä saa irti vaikka mistä kanssakäymisestä erilaisuuden kanssa - ja varsinkin sisäisesti. Erilaisuutta on suomalaisuuden sisällä valtava määrä, eikä siinäkään tule sietää perusperiaatteiden rikkomista. Kaikkea muuta erilaisuutta tulee tukea, kannustaa ja niistä voi myös suuresti iloita.

Illuusio numero 1 - miksi puolustusvoimat?

Kaiketi on luonnollista, että aloitan hyvin läheltä - ihmisten harhakäsityksistä maanpuolustuksesta ja turvallisuuspolitiikasta. Olen seurannut tiiviisti niin poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen, puolustusvoimien, kuin yksittäisten ihmisten kirjoituksia ja puheenvuoroja aiheesta. Jälleen kerran ihmisillä on paljon tunteita ja mielipiteitä, mutta vähän tietoa.

Ehkä syvällisin puute on ymmärrys siitä, mihin julkishyödyke - puolustusvoimat - on tarkoitettu? Se on ulkopoliittinen työkalu. Se ei ole pelkästään armeija, joka on tappamista varten. Se ei ole miesten koulu. Se ei ole aivottomien väkivaltaisten ihmisten työpaikka. Eikä se ole amerikkalaisten elokuvien ihmeellinen kone. Se on olemassa, jotta ulkopolitiikka voi nojata uskottavaan puolustukseen. Se, miten tämä temppu tehdään, on täysin avoin sen toteuttajalle. Jos meillä olisi pirun hyvä mainostoimisto - fenomenaalisen hyvä - emme tarvitsisi ainuttakaan panssarivaunua, emmekä sotilasta. Jos kaikki uskoisivat, että se toimii. Siihen kiteytyy puolustusvoimien olemus. Sen pitää kertoa sille, joka uhkaa joukkoväkivallalla meitä, että se maksaa.

Kun ymmärrämme puolustusvoimien olemuksen ja hyväksymme, että se on aivan samanlainen vakuutus olemukseltaan, kuin kotivakuutus tai lukko kotimme ovessa, voimme alkaa tarkastella sen rakennetta ja merkityksiä. Sitä, mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan tämän julkishyödykkeen ylläpidossa ja miten se vaikuttaa yhteiskuntaan. Koska puolustusvoimat on illuusioiden suoranainen runsaudensarvi, otan tähän ensimmäiseen kirjoitukseen mukaan vain keskustelun uhkakuvista.

Mihin perustuvat uhkakuvat? Mihin perustuu reservin koko? Miksi meillä pitää olla 64 Hornet-hävittäjää tai miksi niissä pitää olla rynnäkköaseistus? Huvittavaa poliittisessa keskustelussa on se, että kukaan ei pysty tai halua sanoa, mihin omat puolueen laskelmat perustuvat. ETYJ, NATO, Venäjä - kukaan ei pysty piilottamaan tänä päivänä materiaali- ja miesmääriään eikä edes kunnolla suorituskykyjään. Mihin muuhun laskelmat voisivat perustua? Mistä ihmeestä vihreät repivät 150.000 miehen reservinsä? Entä Perussuomalaiset 500.000? Puoluetoimistossako analysoidaan viimeisimmät tiedustelutiedot ja piirretään sodan ajan yhtymien liikkeet ja suunnitelmat? Mihin me valmistaudumme ja miten? Miksi puolustusvoimien upseerit käyvät kouluja 7 vuotta kyetäkseen antamaan vastauksia ja silti julkisessa keskustelussa mielipiteet ohittavat faktat?

Jos haluamme vakuutuksen siitä, että lähialueen kriisien eskaloituessa me kykenemme uskottavasti torjumaan tavanomaisin asein varustautuneen vihollisen, on meidän laskettava, millainen vihollinen meitä on vastassa ja mitä sen torjuminen vaatii. Puolustuspoliittisessa selonteossa määritellään, että Suomi voi joutua aseelliseen selkkaukseen osana suurempaa kansainvälistä kriisiä. Me emme koskaan laske puolustautuvamme yksin valtavaa vihollista vastaan. Jos emme ole liittouman osana, taistelemme vain vihollisen yhtä osaa vastaan - emme esimerkiksi koko Venäjän liikellekannallepantua armeijaa vastaan. Nopea laskutoimitus lähialueilta paljastanee potentiaalisen vastuksen. Tämän vuoksi suunnitteluorganisaatio nimeltä puolustusvoimat esittää analyysejaan asejärjestelmistä, reservin koosta, koulutuksesta ja rauhan ajan rakenteista. Puolustusvoimat suunnittelee juuri niiden tehtävien pohjalta, mitä parlamentaarisesti määritellään. Puolustusvoimat ei halua mitään. Se esittää parhaan asiantuntija-arvionsa siitä, miten poliitikkojen määrittämistä tehtävistä selvitään ja mitä se vaatii. Siksi esim. Volasen illuusiot kenraaleista ohjaamassa päätöksentekoa ovat niin kaukaa haettuja. Ei se suunnittelumajurin työ eroa siitä Kela:n suunnittelijan työstä, kun kysymyksessä on valtionjohdon päätöksenteon tukeminen.