Mitä tulee mieleen sellaisista järjestöistä, kuten Amnesty, Oxfam, Lääkärit ilman rajoja (MSF) ja PEN? Kaikki edustavat hyvyyttä sen oikeassa muodossa? Ihmisoikeuksia, oikeutta terveydenhoitoon, sananvapautta, taistelua köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. On moraalisesti oikein tukea näitä järjestöjä ja on hieno kertoa osallistuvansa näiden organisaatioiden toimintaan. Mustanaamio, joka lyö hyvällä sormuksella. Kaikki ovat sokaistuneet näiden ritarien säihkyvästä hyvyyden haarniskasta.
Voiko tämä olla illuusio?
Jokainen näistä toimijoista ottaa vastuun kansainvälisistä moraalisesta interventioista. Moraaliset ja juridiset interventiot eivät todellakaan ole niin viattomia, kuin ensisilmäyksellä voisi luulla. Jokaista sotilaallista interventiota edustaa tänä päivänä moraalinen interventio. Tämä moraalinen interventio on kaiken lisäksi vielä usein kristillisen moraaliteologian mukainen. Julistetaan paha hyvän puutteeksi ja synti sitten hyvän rikolliseksi kieltämiseksi (Hardt ja Negri, Imperiumi, 2000, Harvard University Press). Kun tässä maailmassa synnintekijät leimataan mitä moninaisimmin tavoin hyväksikäyttäen kaikkia globaalin viestintäverkon keinoja, ollaan tilanteessa, jossa ennaltatuomittu synnintekijä, oli se sitten Kiina, Iran tai Libya, tuomitaan ja alistetaan interventiolle - viime kädessä sotilaalliselle.
Ovatko humanitaariset järjestöt tällöin intervention tekijöitä? Eivät suinkaan. Juuri tällöin ne kääntyvät "maallisen" poliisivallan suuntaan ja katsovat vierestä, kuinka voimapolitiikka ja poliisivalta toimii. Kuin lapset koulun pihalla, jotka hyvyyden tunnossaan osoittavat sormella kiusantekijää, joka piestään ja varmuuden vuoksi myös hänen veljensä ja siskonsa.
Ei näitä interventiota Yhdysvaltoihin tehdä. Eikä niitä juuri muut teekään. Sillä kenellä on yksinapaisessa maailmassa mahti ja valta valita interventioiden kohteet? Humanitaariset järjestöt toimivat mainiosti käsikassaroina, joiden tehtävänä on oikeuttaa valikoidut poliisitoimet ja strategisten etujen varmistaminen. Tämän päivän voimankäytön teoreettisessa kehyksessä tarvitaan kolmivaiheinen strategia; moraalinen oikeutus - operaatio - juridinen perustelu, joka toimii informaatiosodankäynnin uuden teoreettisen mallin mukaisesti; media - operaatio - media.
Kuka tuomitaan kansainvälisessä oikeudessa? Kuka Haagissa istuu syytettyjen penkillä? Ovatko ne ne, joita sormella osoitetaan ja jotka humanitääristen järjestöjen painostuksesta saavat mitä ansaitsevat, vai ne, jotka ovat sopivasti valikoituneet yksinapaisen maailmanjärjestyksen vallankäyttäjien toimesta?
Onko joku niin naivi, että kuvittelee kokonaisten kansakuntien leimaamisen olevan hyvää ja viatonta, moraalisesti vahvaa toimintaa? Onko se kaikkien iranilaisten vika, että johto on korruptoitunutta tai kansalaisoikeudet länsimaista katsottuna vajaita? Tarkoittaako se sitä, että heitä voi pommittaa huoletta, koska Amnesty on niin todistanut ja sananvapauttakin on rajoitettu? Kuka ne ohjukset ampuu ja ammutaanko ne aina sinne, missä korruptio rehottaa ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina? Niin maailma on, kuin se mediassa näytetään. Vanha totuus.
Kukaan ei kiellä, etteikö yksilön tasolla olisi varsin moraalisesti hienoa pelastaa ihmisiä kidutukselta, mielipidevankeudelta tai nälältä, mutta suuri illuusio on, etteikö näiden järjestöjen toiminnalla voisi olla niin suuria kielteisiä makrovaikutuksia, että ne ohittavat hyvät. Onko asia näin? Voidaanko kaikki hyvä ja humaani vesittää katsomalla suurta peliä ja ymmärtämällä verkon kutojaa, sen sijaan, että ihaillaan yhtä auringossa kimaltavaa rihmaa?
perjantai 27. toukokuuta 2011
maanantai 16. toukokuuta 2011
Illuusio 4 - Urheilun ja korkeakulttuurin ero
Keskustelin taannoin erään junioreistamme äidin kanssa koulusta, maailmasta ja kulttuurista. Tämä musiikkialan ammattilainen sai minut pohtimaan pitkään urheilun ja ns. "korkeakulttuurin" välistä suhdetta. Tämä äiti ei nimittäin suostunut millään liittämään sanaa kulttuuri jalkapallon yhteyteen. Sääliksi käy.
Vaikka kulttuuri on lähes mahdoton määritellä kattavasti, on silti syytä muistaa, että puhumme sellaisesta, mitä ihminen tekee, tuottaa ja hengittää. Onko sen sisällä olemassa kulttuurin ylevämpiä ja korkeampia muotoja? Miten tämä ero tehdään kulttuurin ja korkeakulttuurin (tai harhaanjohtavasti jopa urheilun ja kulttuurin) välillä? Onko kysymys siitä, että huippuviulisti olisi käyttänyt enemmän aikaa ja vaivaa tuottaakseen jotain hienoa ja kaunista, kuin jalkapalloilija? Vai onko kysymys siitä, että ns. "korkeakulttuurissa" ovat arvot jotenkin eri lailla kohdallaan? Pitäisikö tulokulman olla kaupallinen vs. ei-kaupallinen? Vai onko taide jotain syvemmin ihmistä koskettavaa kuin urheilu?
Minä en erottele näitä mitenkään keskenään. Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että se tunne, mitä ihminen kokee nauttiessaan kulttuurinsa esillepanosta olisi syvempi, jos sen tuottaa ns. korkeakulttuurin ilmentymä. Ei myöskään jääkiekkoa seuraavalla ole oikeutta väittää, että taiteeseen käytetyt resurssit olisivat tuhlausta. Tässä suhteessa olen kaikkein lähimpänä relativismia. Siksi minua sapettaa tämä käsittämätön kommentti jalkapallokentän laidalla. Minua hävettää niiden fiksujen ihmisten puolesta, jotka eivät ymmärrä mitään siitä valtavasta kulttuurin kirjosta, mikä sisältyy ihmisten fyysiseen kohtaamiseen ja sen ympärillä tapahtuvaan monikerroksiseen tunteiden, keskustelujen, osallistumisen ja solidaarisuuden kirjoon, joka värittää yhteiskuntaa.
Ei minua hävetä ne jääkiekkojuntit tai jalkapallofanaatikot, joiden mielestä Kiasman tai oopperan tilalle voisi rakentaa monitoimihallin. He eivät ole elämässään halunneet syventyä niihin merkityksiin, mitä taide tuottaa ihmiselle. He eivät halua tunnustaa, että on olemassa aivan yhtälailla syvä ja merkityksellinen tapa nauttia toisten tuottamasta kulttuurista ja saada orgastisia hetkiä samalla tavoin, kuin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen voitosta. Heille on yhdentekevää se, onko Sergei Rachmaninoff virtuoosi tai Nikolai Madoiyev nero. Minua hävettää se, että sivistyneet ihmiset puhuvat potkupallosta tai katsovat halveksivasti kohti jääkiekkokatsomoa tuhahdellen nationalismista, väkivallasta tai junttiudesta. He eivät ymmärrä. He eivät ole lukeneet historiaansa eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoittaa kulttuurin osalta, kun ihmiset kohtaavat toisensa hikisinä ja voimansa äärimmilleen jännittäen, eivätkä he ymmärrä sitä uskomatonta voimaa, jonka representaationa väkijoukon massat ovat kuin huumattuna sen kaiken ympärillä.
He haluavat pitää korkean sanansa erillään siitä mikä haisee. Sääli. He voisivat fiksuina ihmisinä saada siitä aivan uuden kulttuurikokemuksen. Se rikastaa elämää.
Vaikka kulttuuri on lähes mahdoton määritellä kattavasti, on silti syytä muistaa, että puhumme sellaisesta, mitä ihminen tekee, tuottaa ja hengittää. Onko sen sisällä olemassa kulttuurin ylevämpiä ja korkeampia muotoja? Miten tämä ero tehdään kulttuurin ja korkeakulttuurin (tai harhaanjohtavasti jopa urheilun ja kulttuurin) välillä? Onko kysymys siitä, että huippuviulisti olisi käyttänyt enemmän aikaa ja vaivaa tuottaakseen jotain hienoa ja kaunista, kuin jalkapalloilija? Vai onko kysymys siitä, että ns. "korkeakulttuurissa" ovat arvot jotenkin eri lailla kohdallaan? Pitäisikö tulokulman olla kaupallinen vs. ei-kaupallinen? Vai onko taide jotain syvemmin ihmistä koskettavaa kuin urheilu?
Minä en erottele näitä mitenkään keskenään. Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että se tunne, mitä ihminen kokee nauttiessaan kulttuurinsa esillepanosta olisi syvempi, jos sen tuottaa ns. korkeakulttuurin ilmentymä. Ei myöskään jääkiekkoa seuraavalla ole oikeutta väittää, että taiteeseen käytetyt resurssit olisivat tuhlausta. Tässä suhteessa olen kaikkein lähimpänä relativismia. Siksi minua sapettaa tämä käsittämätön kommentti jalkapallokentän laidalla. Minua hävettää niiden fiksujen ihmisten puolesta, jotka eivät ymmärrä mitään siitä valtavasta kulttuurin kirjosta, mikä sisältyy ihmisten fyysiseen kohtaamiseen ja sen ympärillä tapahtuvaan monikerroksiseen tunteiden, keskustelujen, osallistumisen ja solidaarisuuden kirjoon, joka värittää yhteiskuntaa.
Ei minua hävetä ne jääkiekkojuntit tai jalkapallofanaatikot, joiden mielestä Kiasman tai oopperan tilalle voisi rakentaa monitoimihallin. He eivät ole elämässään halunneet syventyä niihin merkityksiin, mitä taide tuottaa ihmiselle. He eivät halua tunnustaa, että on olemassa aivan yhtälailla syvä ja merkityksellinen tapa nauttia toisten tuottamasta kulttuurista ja saada orgastisia hetkiä samalla tavoin, kuin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen voitosta. Heille on yhdentekevää se, onko Sergei Rachmaninoff virtuoosi tai Nikolai Madoiyev nero. Minua hävettää se, että sivistyneet ihmiset puhuvat potkupallosta tai katsovat halveksivasti kohti jääkiekkokatsomoa tuhahdellen nationalismista, väkivallasta tai junttiudesta. He eivät ymmärrä. He eivät ole lukeneet historiaansa eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoittaa kulttuurin osalta, kun ihmiset kohtaavat toisensa hikisinä ja voimansa äärimmilleen jännittäen, eivätkä he ymmärrä sitä uskomatonta voimaa, jonka representaationa väkijoukon massat ovat kuin huumattuna sen kaiken ympärillä.
He haluavat pitää korkean sanansa erillään siitä mikä haisee. Sääli. He voisivat fiksuina ihmisinä saada siitä aivan uuden kulttuurikokemuksen. Se rikastaa elämää.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Illuusio 3 - Finanssimarkkinoita kannattaa mielistellä
Miksi edelleen julkisuudessa saadaan kansalaisia sumuttaa vaatimalla sääntelyn heikentämistä ja vapaita rahoitusmarkkinoita? Ovatko kytkökset päättäjien ja rahoitusalan lobbaajien välillä niin voimakkaat, että kaikki yritykset säädellä tätä "fantastiljarditaloutta", kuten Timo Harakka sitä niin osuvasti kutsuu. Vai onko niin, että yhden totuuden globaalissa temppelissä voidaan julistaa vain yhtä mantraa - vapaata markkinataloutta?
Vitsit Neuvostoliitosta ovat kaikille tuttuja; yhden totuuden maassa kun miljoonien kuolema oli pelkkä tilasto ja se joka lopetti ensimmäisenä johtajien kokouksessa taputtamisen pääsihteerille sai kuulan kalloonsa. Tässä Neuvostoliittolaisessa globaalissa sumutuksessa nimeltään säätelemätön markkinatalous, ei ole edes kunnollisia soraääniä siellä, missä päätöksiä tehdään.
Finanssimarkkinoilla ei ole moraalia. Globaalilla suuryrityksellä ei ole yhteiskuntavastuuta. Miten on siis mahdollista, että me voimme kannattaa sekä moraalittomuutta, että vastuuttomuutta? Miksi minun pitäisi olla moraalinen tai vastuullinen, jos minua paljon suuremmat kokonaisuudet saavat tästä erivapauden? Raha nimittäin menee sinne, missä se kerää suurimmat tuotot. Eikä se ole mikään ihme, että raha pesii pienillä saarilla, paikoissa, joissa yhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai sen pieni eliitti repii tästä fantastiljardien kasaumasta hyötynsä. Jos rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja yritysten veroparatiisihuijauksia ei hillitä, on tuho niin rumaa katseltavaa, että nekin, jotka kuvittelevat vartioitujen kartanoidensa suojassa siitä selviävänsä ovat valitettavan väärässä.
Talous sukeltaa OECD-maissa. Eikä loppua näy. Japanin velka 200% BKT:sta (onnekseen iso osa kotimaista)USA nousussa kohti sataa, perässä Irlanti, Kreikka - kohta Saksa. Länsi on kusessa. Samaan aikaan finanssimarkkinoiden ydintuhoissa nopeus vain kasvaa. Reaalitalouden ja finanssimarkkinoiden ero on jo niin suuri, että kukaan ei sitä kohta ymmärrä. Paperitalous johdannaisineen on yli 10-kertainen suhteessa reaalitalouteen. Jos tämä noin 600 biljoonaa jaettaisiin meille kaikille, jokainen omistaisi leikkirahaa - ilmaa, noin 100.000 euron edestä. Ei olisi köyhään kellään... leikisti. Mitä helvettiä? Kuka tätä leikkiä vetää? Miksi lapset saavat leikkiä ilman valvojaa?
2009 vakuutusyhtiö AIG Yhdysvalloissa teki ennätystappiot - 62 miljardia dollaria (viimeinen neljännes 2008). 2009 USA tuki AIG valtavalla summalla - 170 miljardia dollaria. Mitä teki AIG? Maksoi tästä hyvästä meiningistä 1,2 miljardin dollarin bonukset, joista johto kuittasi leijonanosan. Mikä on Glitnir? Glitnir ja Kaupthting ja Landisbank -nimiset islantilaispankit muuttivat Islannin riskirahastoksi - ja kusivat keikan. Lasku saarelaisille 330.000 euroa/nuppi.
Entä veronkierto? Maailman rikkaimpien ihmisten veroparatiisisijoituksista (arviolta 11,5 biljoonaa dollaria) voisi kerätä 255 miljardin dollarin verotulot - kaksi kertaa EU:n budjetin verran. Suomalaisten yritysten veronkierto, kikkailu ja harmaa talous syövät veropohjasta miljardeja vuosittain. Mitä järkeä on keskustella riittääkö rataverkon uudistukseen tai eläkkeiden maksuun rahaa, kun miljardit valuvat osakkeenomistajien taskuun Miamissa?
Olisiko jo aika herätä siihen, että maailman talousjärjestelmä kaipaa sääntelyä, eikä finanssivelhojen mielistelyä? Olisiko aika lopettaa ne Valtiovarainministeriön ja EK:n höyrypäiden jorinat siitä, että raha karkaa, jos me emme laske veroja ja mielistele markkinoita? Jo nyt Nokiasta kaikuneet puheet osoittavat, että tarpeen tullen Nokia lähtee kuin telkkä pöntöstä, jos Yhdysvaltain suuri markkina-alue niin vaatii. Siinä ei ole mitään tekemistä sillä, verottaako Suomi 22 vai 27 % - tai aivan mitä vaan tätä pääkonttoria.
Äärikapitalismi hyödyttää vain harvoja. Muut saavat tuntea sen nahoissaan. Miksi me alistumme muutaman yli-ihmisen tarpeille? Miksi emme säädä globaalia pörssiveroa? Miksi me emme verota nopean rahan liikettä? Miksi me sallimme veroparatiisit? Miksi annamme yrityksille mahdollisuuden veronkiertoon, emmekä vaadi läpinäkyvyyttä? Miksi me hyväksymme sen yhden totuuden, että globaali markkinatalous säätelisi itse itseään? Miksi me annamme kulutusjuhlan jatkua, vaikka resurssit ovat rajalliset ja jo nyt meille on osoitettu, että se johtaa totaaliseen umpikujaan? Miksi me annamme rahamme muutamalla harvalle ja samalla annamme julkisten palvelujemme rapautua? Miksi me annamme keskiluokan kadota tuloerojen kuiluun?
Miksi me uskomme illuusioon markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta?
...Koska me olemme niin helvetin herkkäuskoisia.
Vitsit Neuvostoliitosta ovat kaikille tuttuja; yhden totuuden maassa kun miljoonien kuolema oli pelkkä tilasto ja se joka lopetti ensimmäisenä johtajien kokouksessa taputtamisen pääsihteerille sai kuulan kalloonsa. Tässä Neuvostoliittolaisessa globaalissa sumutuksessa nimeltään säätelemätön markkinatalous, ei ole edes kunnollisia soraääniä siellä, missä päätöksiä tehdään.
Finanssimarkkinoilla ei ole moraalia. Globaalilla suuryrityksellä ei ole yhteiskuntavastuuta. Miten on siis mahdollista, että me voimme kannattaa sekä moraalittomuutta, että vastuuttomuutta? Miksi minun pitäisi olla moraalinen tai vastuullinen, jos minua paljon suuremmat kokonaisuudet saavat tästä erivapauden? Raha nimittäin menee sinne, missä se kerää suurimmat tuotot. Eikä se ole mikään ihme, että raha pesii pienillä saarilla, paikoissa, joissa yhteiskuntaa ei käytännössä ole, tai sen pieni eliitti repii tästä fantastiljardien kasaumasta hyötynsä. Jos rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja yritysten veroparatiisihuijauksia ei hillitä, on tuho niin rumaa katseltavaa, että nekin, jotka kuvittelevat vartioitujen kartanoidensa suojassa siitä selviävänsä ovat valitettavan väärässä.
Talous sukeltaa OECD-maissa. Eikä loppua näy. Japanin velka 200% BKT:sta (onnekseen iso osa kotimaista)USA nousussa kohti sataa, perässä Irlanti, Kreikka - kohta Saksa. Länsi on kusessa. Samaan aikaan finanssimarkkinoiden ydintuhoissa nopeus vain kasvaa. Reaalitalouden ja finanssimarkkinoiden ero on jo niin suuri, että kukaan ei sitä kohta ymmärrä. Paperitalous johdannaisineen on yli 10-kertainen suhteessa reaalitalouteen. Jos tämä noin 600 biljoonaa jaettaisiin meille kaikille, jokainen omistaisi leikkirahaa - ilmaa, noin 100.000 euron edestä. Ei olisi köyhään kellään... leikisti. Mitä helvettiä? Kuka tätä leikkiä vetää? Miksi lapset saavat leikkiä ilman valvojaa?
2009 vakuutusyhtiö AIG Yhdysvalloissa teki ennätystappiot - 62 miljardia dollaria (viimeinen neljännes 2008). 2009 USA tuki AIG valtavalla summalla - 170 miljardia dollaria. Mitä teki AIG? Maksoi tästä hyvästä meiningistä 1,2 miljardin dollarin bonukset, joista johto kuittasi leijonanosan. Mikä on Glitnir? Glitnir ja Kaupthting ja Landisbank -nimiset islantilaispankit muuttivat Islannin riskirahastoksi - ja kusivat keikan. Lasku saarelaisille 330.000 euroa/nuppi.
Entä veronkierto? Maailman rikkaimpien ihmisten veroparatiisisijoituksista (arviolta 11,5 biljoonaa dollaria) voisi kerätä 255 miljardin dollarin verotulot - kaksi kertaa EU:n budjetin verran. Suomalaisten yritysten veronkierto, kikkailu ja harmaa talous syövät veropohjasta miljardeja vuosittain. Mitä järkeä on keskustella riittääkö rataverkon uudistukseen tai eläkkeiden maksuun rahaa, kun miljardit valuvat osakkeenomistajien taskuun Miamissa?
Olisiko jo aika herätä siihen, että maailman talousjärjestelmä kaipaa sääntelyä, eikä finanssivelhojen mielistelyä? Olisiko aika lopettaa ne Valtiovarainministeriön ja EK:n höyrypäiden jorinat siitä, että raha karkaa, jos me emme laske veroja ja mielistele markkinoita? Jo nyt Nokiasta kaikuneet puheet osoittavat, että tarpeen tullen Nokia lähtee kuin telkkä pöntöstä, jos Yhdysvaltain suuri markkina-alue niin vaatii. Siinä ei ole mitään tekemistä sillä, verottaako Suomi 22 vai 27 % - tai aivan mitä vaan tätä pääkonttoria.
Äärikapitalismi hyödyttää vain harvoja. Muut saavat tuntea sen nahoissaan. Miksi me alistumme muutaman yli-ihmisen tarpeille? Miksi emme säädä globaalia pörssiveroa? Miksi me emme verota nopean rahan liikettä? Miksi me sallimme veroparatiisit? Miksi annamme yrityksille mahdollisuuden veronkiertoon, emmekä vaadi läpinäkyvyyttä? Miksi me hyväksymme sen yhden totuuden, että globaali markkinatalous säätelisi itse itseään? Miksi me annamme kulutusjuhlan jatkua, vaikka resurssit ovat rajalliset ja jo nyt meille on osoitettu, että se johtaa totaaliseen umpikujaan? Miksi me annamme rahamme muutamalla harvalle ja samalla annamme julkisten palvelujemme rapautua? Miksi me annamme keskiluokan kadota tuloerojen kuiluun?
Miksi me uskomme illuusioon markkinatalouden kaikkivoipaisuudesta?
...Koska me olemme niin helvetin herkkäuskoisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)