Keskustelin taannoin erään junioreistamme äidin kanssa koulusta, maailmasta ja kulttuurista. Tämä musiikkialan ammattilainen sai minut pohtimaan pitkään urheilun ja ns. "korkeakulttuurin" välistä suhdetta. Tämä äiti ei nimittäin suostunut millään liittämään sanaa kulttuuri jalkapallon yhteyteen. Sääliksi käy.
Vaikka kulttuuri on lähes mahdoton määritellä kattavasti, on silti syytä muistaa, että puhumme sellaisesta, mitä ihminen tekee, tuottaa ja hengittää. Onko sen sisällä olemassa kulttuurin ylevämpiä ja korkeampia muotoja? Miten tämä ero tehdään kulttuurin ja korkeakulttuurin (tai harhaanjohtavasti jopa urheilun ja kulttuurin) välillä? Onko kysymys siitä, että huippuviulisti olisi käyttänyt enemmän aikaa ja vaivaa tuottaakseen jotain hienoa ja kaunista, kuin jalkapalloilija? Vai onko kysymys siitä, että ns. "korkeakulttuurissa" ovat arvot jotenkin eri lailla kohdallaan? Pitäisikö tulokulman olla kaupallinen vs. ei-kaupallinen? Vai onko taide jotain syvemmin ihmistä koskettavaa kuin urheilu?
Minä en erottele näitä mitenkään keskenään. Kenelläkään ei ole varaa sanoa, että se tunne, mitä ihminen kokee nauttiessaan kulttuurinsa esillepanosta olisi syvempi, jos sen tuottaa ns. korkeakulttuurin ilmentymä. Ei myöskään jääkiekkoa seuraavalla ole oikeutta väittää, että taiteeseen käytetyt resurssit olisivat tuhlausta. Tässä suhteessa olen kaikkein lähimpänä relativismia. Siksi minua sapettaa tämä käsittämätön kommentti jalkapallokentän laidalla. Minua hävettää niiden fiksujen ihmisten puolesta, jotka eivät ymmärrä mitään siitä valtavasta kulttuurin kirjosta, mikä sisältyy ihmisten fyysiseen kohtaamiseen ja sen ympärillä tapahtuvaan monikerroksiseen tunteiden, keskustelujen, osallistumisen ja solidaarisuuden kirjoon, joka värittää yhteiskuntaa.
Ei minua hävetä ne jääkiekkojuntit tai jalkapallofanaatikot, joiden mielestä Kiasman tai oopperan tilalle voisi rakentaa monitoimihallin. He eivät ole elämässään halunneet syventyä niihin merkityksiin, mitä taide tuottaa ihmiselle. He eivät halua tunnustaa, että on olemassa aivan yhtälailla syvä ja merkityksellinen tapa nauttia toisten tuottamasta kulttuurista ja saada orgastisia hetkiä samalla tavoin, kuin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen voitosta. Heille on yhdentekevää se, onko Sergei Rachmaninoff virtuoosi tai Nikolai Madoiyev nero. Minua hävettää se, että sivistyneet ihmiset puhuvat potkupallosta tai katsovat halveksivasti kohti jääkiekkokatsomoa tuhahdellen nationalismista, väkivallasta tai junttiudesta. He eivät ymmärrä. He eivät ole lukeneet historiaansa eivätkä ymmärtäneet mitä tarkoittaa kulttuurin osalta, kun ihmiset kohtaavat toisensa hikisinä ja voimansa äärimmilleen jännittäen, eivätkä he ymmärrä sitä uskomatonta voimaa, jonka representaationa väkijoukon massat ovat kuin huumattuna sen kaiken ympärillä.
He haluavat pitää korkean sanansa erillään siitä mikä haisee. Sääli. He voisivat fiksuina ihmisinä saada siitä aivan uuden kulttuurikokemuksen. Se rikastaa elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti