Mitä tulee mieleen sellaisista järjestöistä, kuten Amnesty, Oxfam, Lääkärit ilman rajoja (MSF) ja PEN? Kaikki edustavat hyvyyttä sen oikeassa muodossa? Ihmisoikeuksia, oikeutta terveydenhoitoon, sananvapautta, taistelua köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. On moraalisesti oikein tukea näitä järjestöjä ja on hieno kertoa osallistuvansa näiden organisaatioiden toimintaan. Mustanaamio, joka lyö hyvällä sormuksella. Kaikki ovat sokaistuneet näiden ritarien säihkyvästä hyvyyden haarniskasta.
Voiko tämä olla illuusio?
Jokainen näistä toimijoista ottaa vastuun kansainvälisistä moraalisesta interventioista. Moraaliset ja juridiset interventiot eivät todellakaan ole niin viattomia, kuin ensisilmäyksellä voisi luulla. Jokaista sotilaallista interventiota edustaa tänä päivänä moraalinen interventio. Tämä moraalinen interventio on kaiken lisäksi vielä usein kristillisen moraaliteologian mukainen. Julistetaan paha hyvän puutteeksi ja synti sitten hyvän rikolliseksi kieltämiseksi (Hardt ja Negri, Imperiumi, 2000, Harvard University Press). Kun tässä maailmassa synnintekijät leimataan mitä moninaisimmin tavoin hyväksikäyttäen kaikkia globaalin viestintäverkon keinoja, ollaan tilanteessa, jossa ennaltatuomittu synnintekijä, oli se sitten Kiina, Iran tai Libya, tuomitaan ja alistetaan interventiolle - viime kädessä sotilaalliselle.
Ovatko humanitaariset järjestöt tällöin intervention tekijöitä? Eivät suinkaan. Juuri tällöin ne kääntyvät "maallisen" poliisivallan suuntaan ja katsovat vierestä, kuinka voimapolitiikka ja poliisivalta toimii. Kuin lapset koulun pihalla, jotka hyvyyden tunnossaan osoittavat sormella kiusantekijää, joka piestään ja varmuuden vuoksi myös hänen veljensä ja siskonsa.
Ei näitä interventiota Yhdysvaltoihin tehdä. Eikä niitä juuri muut teekään. Sillä kenellä on yksinapaisessa maailmassa mahti ja valta valita interventioiden kohteet? Humanitaariset järjestöt toimivat mainiosti käsikassaroina, joiden tehtävänä on oikeuttaa valikoidut poliisitoimet ja strategisten etujen varmistaminen. Tämän päivän voimankäytön teoreettisessa kehyksessä tarvitaan kolmivaiheinen strategia; moraalinen oikeutus - operaatio - juridinen perustelu, joka toimii informaatiosodankäynnin uuden teoreettisen mallin mukaisesti; media - operaatio - media.
Kuka tuomitaan kansainvälisessä oikeudessa? Kuka Haagissa istuu syytettyjen penkillä? Ovatko ne ne, joita sormella osoitetaan ja jotka humanitääristen järjestöjen painostuksesta saavat mitä ansaitsevat, vai ne, jotka ovat sopivasti valikoituneet yksinapaisen maailmanjärjestyksen vallankäyttäjien toimesta?
Onko joku niin naivi, että kuvittelee kokonaisten kansakuntien leimaamisen olevan hyvää ja viatonta, moraalisesti vahvaa toimintaa? Onko se kaikkien iranilaisten vika, että johto on korruptoitunutta tai kansalaisoikeudet länsimaista katsottuna vajaita? Tarkoittaako se sitä, että heitä voi pommittaa huoletta, koska Amnesty on niin todistanut ja sananvapauttakin on rajoitettu? Kuka ne ohjukset ampuu ja ammutaanko ne aina sinne, missä korruptio rehottaa ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina? Niin maailma on, kuin se mediassa näytetään. Vanha totuus.
Kukaan ei kiellä, etteikö yksilön tasolla olisi varsin moraalisesti hienoa pelastaa ihmisiä kidutukselta, mielipidevankeudelta tai nälältä, mutta suuri illuusio on, etteikö näiden järjestöjen toiminnalla voisi olla niin suuria kielteisiä makrovaikutuksia, että ne ohittavat hyvät. Onko asia näin? Voidaanko kaikki hyvä ja humaani vesittää katsomalla suurta peliä ja ymmärtämällä verkon kutojaa, sen sijaan, että ihaillaan yhtä auringossa kimaltavaa rihmaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti